Näkökulmiani Joukkovoiman tilanteeseen

Tämä teksti on omaa analyysiäni siitä, miten olen kokenut Joukkovoima-liikkeen toiminnan ja siinä kohdatut haasteet ja toisaalta hienot onnistumiset. Kyseessä ovat omat näkemykseni ja otan niistä henkilönä vastuun. Olen myös kommunisti, mikä nyt tässä heti kärkeen todettakoon. Toivon kuitenkin, että pelkästään siihen keskittyvät kinat käytäisiin muualla, tässä haluaisin keskittyä muutamiin käytännöllisiin kysymyksiin, joita Joukkovoiman on ratkaistava.

Olen ollut järjestämässä kaikkia neljää Joukkovoiman isoa mielenosoitusta ja käyttänyt niihin huomattavan paljon aikaa, jonka olen lähinnä repinyt vapaa-ajastani, kesälomistani ja uudelleen järjestelemällä päivätyöni tehtäviä SKP:n Uudenmaan piirisihteerinä. Puhun siis konkreettisen työn kautta ja siitä perspektiivistä, joka on syntynyt ratkomalla kulloinkin ajankohtaisia käytännön ongelmia niillä resursseilla, joita kulloinkin on ollut käytettävissä.

Puhuessani vasemmistosta ymmärrän sillä SKP:n, Vasemmistoliiton ja SDP:n lisäksi myös esimerkiksi Vihreiden vasemmalla laidalla olevat henkilöt. Näiden lisäksi mukana ovat vahvasti muun muassa ay-aktivistit ja anarkistit, sekä suuri määrä ihmisiä, jotka eivät ole puolueaktiivisia, mutta samaistuvat vasemmistolaisiin arvoihin ja haluavat vahvistaa näitä. Joukkovoimalle tärkeimpiä ovat nuo viimeksi mainitut.

Osittain pyrin tässä tarkastelemaan Veikka Lahtisen esittämiä huomioita, jotka löytyvät täältä: https://www.facebook.com/groups/971111899587853/permalink/1679093582123011/
Mukana on kuitenkin myös yleisempää pohdintaa Joukkovoiman haasteista ja mahdollisuuksista.

”Miksi Joku ei hoida?”

Vasemmistopuolueilla on kaunis ja kunniakas menneisyys, jossa valtaisat puolueapparaatit pitivät hallussaan valtaisia työntekijäresursseja, kiinteistöjä ja laajaa koko maan kattavaa organisaatiota. Siinä tilanteessa oli ihan organisaatioiden massiivisen koon ja aktiivisuuden vuoksi käytännössä pakko toimia hyvin keskusvaltaisesti ja hierarkisesti. Tällöin jossain Sysmän kylällä kokoontuneet puolueaktiivit osallistuivat tekemiseen niin, että he kirjasivat muistiin huolensa köyhien toimeentulosta Sysmässä ja lähettivät sitten tämän tiedon kulkemaan virallisia reittejä kohti puolueen päättäviä elimiä. Todettiin, että ”Puolueen on otettava kantaa...”

Nykyään nämä puoluerakenteet ovat kadonneet, mutta niiden muisto elää. Vasemmistolaiset lähettävät yhä edelleen hyvin mielellään viestejä jollekin abstraktille oliolle, joka jossain vastaa toiminnasta ja organisoitumisesta. Horisontaalisissa liikkeissä näin ei kuitenkaan ole. Kun hierarkia ei määritä sitä, kuka saa tehdä ja mitä, on kaikkien otettava aktiviinen rooli, jotta asiat tapahtuisivat. Tämä on selkeä hankaluus monelle Joukkovoimassa aktivoituvalle. Siirtyminen kriitikosta tekijäksi ei tietenkään kaikille onnistu, mutta suurin osa voi halutessaan ottaa tuon roolin, kunhan huomaa oman asenteensa ja kyseenalaistaa oman toimintansa.

”Tapahtumatuotanto tapahtuu aktiivissa”, totesi eräs osallistuja aikoinaan ja hyvin totesikin.

Toksinen kriittisyys vasemmiston tautina

Joukkovoima ei ole puolueorganisaatio. Se ei myöskään ole yhdistys. Joukkovoima järjestäytyy keskuudestaan ja tekijät löytyvät kun he itse ilmoittavat haluavansa toimia ja alkavat ottaa tehtäviä. Osittain toki niinkin, että välttämättömiin tehtäviin pyritään löytämään ihmisiä, jotta ne saataisiin hoidettua. Kenellekään ei makseta palkkaa, työ tehdään vapaaehtoisina.

Tämä on paljon isompi ero organisaatioissa tehtävään työhön kuin moni tulee ajatelleeksi. Työtehtävät on jaettava ja aikataulut tehtävä sen mukaan, että suuri osa ihmisistä ei omaa kokemusta tai kokonaisnäkemystä siitä, mitä ollaan oikeastaan tekemässä ja mitä nyt ainakaan ei kannata tehdä. Sitoutuminen on sovitettava vaihteleviin elämäntilanteisiin ja kuka tahansa voi koska tahansa sairastua, saada töitä, menettää työpaikan, erota, joutua sairaan lapsen hoitajaksi jne. Kun näin käy, ei välttämättä löydy toista henkilöä paikkaamaan ja silloin suunnitelmat on mukautettava resurssiin, vaikka nähtäisiinkin jonkun tärkeän tehtävän jäävän hoitamatta. Se, että jotain ei ole tehty, ei yleensä johdu siitä, että asian tarvetta ei olisi oivallettu vaan siitä, ettei sen tekeminen ole onnistunut käytettävissä olevilla resursseilla.

Miksi sitten ihmiset eivät innoissaan ryntää mukaan ja tekemään? Miksi tätä ei tapahdu Joukkovoimassa tai laajemmin yhteiskunnassa? Osittain tietenkin sen takia, että harvoilla on halua ja kykyä ohjata vapaaehtoisia. Se vaatii opettelua ja osaamista, sekä paljon harjoittelua. Tämä tosin on saavutettavissa oleva taito, johon itsekin haluan edelleen paremmin perehtyä.

Väitän kuitenkin, että suurin ongelma on vasemmiston keskuudessa kroonistunut toksinen kritiikki. Sellainen, joka lähtee aina siitä, että mikä tahansa toimenpide tai tapahtuma revitään kritiikin nimissä riekaleiksi ja kerrotaan (jälki)viisaasti miten (jonkun muun) olisi tullut hoitaa asiat paremmin. Epäonnistuminen vieritetään täysin niiden niskaan, jotka ovat erehtyneet eväänsä heilauttamaan. Omien tulitus on kovempaa kuin vastustajan.

Vaikka tarkoitus on hyvä ja halutaan antaa rakentavaa kritiikkiä, jonka pohjalta voitaisiin toimintaa kehittää, se muuttuu toksiseksi kun ratkaisuehdotukset ja oma panostus loistavat poissaolollaan ja oletetaan etteivät järjestäjät ole tehneet päätöksiään harkitusti vaan ilman mitään strategista pohdintaa. Lähestytään oikeastaan kaikenlaisen splainauksen ydintä.

Kun tämä yhdistyy vapaaehtoisten rekrytoimisen pakkoon, ollaan isoissa ongelmissa. Toimiminen ja aktivoituminen ei houkuttele kun se merkitsee asettumista julkiseksi maalitauluksi ja motivoivan kiitoksen ja positiivisen palautteen sijaan saa varautua julkiseen lynkkaukseen. Hyvän kierre ei pääse koskaan lähtemään käyntiin vaan käytännössä jäljelle jäävät vain kaikkein paatuneimmat tai ne, joita päin vastoin kuin useimpia, ei juurikaan motivoi muiden positiivinen palaute.

Koko vasemmiston kentän olisi syytä havaita tämä taipumuksensa ja pyrkiä siitä eroon. Kritiikissä on eroja ja kriittisyyden voi myös kohdentaa oikein. Rakentavaan kritiikkiin kuuluu aina myös ratkaisuehdotusten nostaminen esiin ja konkreettisten toimenpiteiden suunnittelu.

Ketkä ovat Joukkovoima?

Tällä kertaa oli tosiaan hyvin hankalaa saada mukaan puolueita. Yksittäiset vasemmistoliittolaiset ja demarit olivat mukana, samoin joitain vihreitä, ja he kaikki olivat äärettömän tarpeellisia ja sitoutuneita toimimaan. Valitettavasti puolueiden laajempaa tukea ei tullut. Lehdissä ei etukäteen juuri huomioitu mielenosoitusta saati, että sitä olisi aktiivisesti edistetty. Ay-puolella haluja oli, mutta valitettavasti siinäkin puuttui muutamia aktiviisia henkilöitä, jotka olisivat laittaneet kontaktinsa peliin. Kontaktoinnin puute näkyi tietenkin osallistujamäärässä, sillä se kavensi näkyvyyttä ja vähensi niiden ihmisten määrää, jotka saivat tiedon tapahtumasta muualtakin kuin Facebookista.

Kaikesta tästä huolimatta paikalle saapui noin 2 tuhatta mielenosoittajaa. Minusta se oli tuon edellä kuvatun tilanteen jälkeen huomattavan suuri määrä. Se kertoo siitä, että Joukkovoima on ensinnäkin tärkeä monille tavallisille ihmisille, jotka kokevat etteivät he saa ääntään kuuluville. Nämä eivät ole puolueaktiiveja ja järjestöjyriä, vaan juuri sitä yleisvasemmistolaista joukkoa, joka tosiaan kärsii hallituksen politiikasta. He eivät ole mukana kasvattamassa äänisaaliita vaan taistelemassa toimeentulostaan ja hakemassa itselleen ääntä.

Sipilöinti seis!

Joukkovoimaa tarvitaan ennen kaikkea tavallisia ihmisiä varten, eivätkä he pohdi marxilaista teoriaa tai strategioita. Heille politiikka henkilöityy ja he haluavat pitää Sipilää vastuussa. Itsekin haluan. Siitä huolimatta, että tajuan Sipilän olevan keulakuva ja että yhden sipilän poistaminen antaa nykytilanteessa tilaa vain uudelle sipilälle, joka nousee hänen tilalleen. Silti haluan Juha Sipilän pääministerinä vastuuseen teoistaan.

Olen tässä täsmälleen eri mieltä Veikka Lahtisen kanssa. ”Sipilöinti seis!” Toimi loistavasti kun sen esitti kaduilla ihan tavallisille ihmisille. Termi ymmärrettiin samoin kuin sen tarkoitimmekin, eli sen nähtiin tarkoittavan tehotonta mukauudistamista, joka kääntyy jatkuvasti vain asetettuja päämääriä ja kansalaisten etua vastaan. Sadoista ihmisistä, joita kohtasin, kukaan ei kyseenalaistanut tätä tai ryhtynyt puolustamaan Sipilää. Tämä on erittäin poikkeuksellista. Tunnus tavoitti kohdeyleisönsä, joka kuitenkaan ei ollut puolueväessä tai muissa aktiiveissa vaan juuri niissä ihmisissä, joiden tietoisuuden tasoon pyrittiin vaikuttamaan. Mikäli puolueista olisi tullut hiukan enemmän tukea, olisi marssin koko kasvanut huomattavasti.

Lopuksi haluaisin vielä mainita sen, että myös yritystä tulla osaksi eurooppalaista antiausterity-liikettä on Joukkovoiman piirissä kyllä ollut. Näin toimittiin mm. Yövuoron ja Nuit Depuitin kanssa.

Euroopan vasemmistopuolueen tuleva Marseille-foorumi marraskuussa saattaa myös mahdollistaa kansainvälistä verkostoitumista. Tarve tähän on ilmeinen ja esimerkiksi juuri tuon Euroopan vasemmiston puitteissa olisi hyvin luontevaa toimia näin skräpärinä yhdessä Vasemmistoliiton edustajien kanssa tämän tavoitteen saavuttamiseksi, toki rajaamatta silti muidenkaan puolueiden aktiiveja ulos millään tavoin.

Olisi kovin kiinnostavaa kuulla miten Vasemmistoliitto on valmistautunut Marseille-foorumiin ja pohtia miten saisimme sinne mukaan myös henkilön tai pari nimenomaan Joukkovoiman edustajana luomaan yhteyksiä

Peace out.