Miten vihreästä tuli hankalaa työväenliikkeelle
Aamukahvilla kasaantui seuraava hypoteesi. Toivottavasti ne, jotka olivat aikalaisia, voisivat kertoa olenko osunut sinne päinkään.
Pohdin sitä, miten ympäristöliike, feminismi ja solidaarisuus ovat luiskahtaneet pois työväenpuolueiden rukkasista ja miksi. Niidenhän pitäisi oikeastaan olla aivan sen ytimessä, mutta kuitenkin nyt käydään kovaa kamppailua vihreiden kanssa mm. näiden käsitteiden haltuun ottamisesta ja toisaalta niiden soveltamisesta luontevaksi osaksi vasemmistolaista politiikkaa.
Päädyin olettamaan, että tämä vaikeus saattaisi olla jäljitettävissä Koijärven kumisaappaisiin. Silloin ammoisella 70-luvulla kun vihreät muuttuivat kansanliikkeestä puolueeksi, he olivat vahvasti yhden asian puolue, joka kampanjoi radikaalillla toiminnalla ja ajatuksilla, sekä ennen kaikkea ympäristöteemalla. Silloiset demarit ja kommunistit veikkaukseni mukaan reagoivat tähän tekemällä pesäeroa risupartaradikaaleihin vahvistamalla duunari-imagoaan. Silloin tämä olikin ihan toimiva strategia ja vihreät joutuivat odottelemaan aikaansa melko pitkään.
Kerran omaksuttu toimintatapa jää helposti selkäytimeen kun se on sinne vailla juntattu. Vaikka sittemmin myös vasemmisto on halunnut ottaa haltuunsa vihreän sävyt ja muutkin värit, on tuo asenne ollut huomattavan hankala pyyhkiä pois. Nyt kun se olisi suorastaan välttämätöntä, se on jo siirtynyt myös äänestäjien alitajuntaan. Uskottavaan muutokseen tarvitaan siis muutakin kuin julkilausumia ja uusia ohjelmalinjauksia.
Mielestäni tuo asenne kuitenkin voidaan muuttaa niin puolueissa kuin äänestäjissäkin, mutta se vaatii paljon määrätietoista työskentelyä. Ja ne ohjelmatkin pitää päivittää. Kommareilla siihen on nyt hyvä sauma kun takarajaksi on asetettu seuraava edustajakokous keväällä 2019. Omalta osaltani aionkin ryhtyä toimeen jo tänä syksynä.
Kyllä se tästä iloksi muuttuu. Marx kun edelleen on ihan pätevä äijä avaamaan sitä, miksi luonnon ja ihmisen etu jää aina kapitalismissa jalkoihin, eikä sen korjaamiseen riitä kepeä konsumerismi.
Koijärven silloisia tunnelmia näkee mm. tästä Ylen elävän arkiston linkistä
Pohdin sitä, miten ympäristöliike, feminismi ja solidaarisuus ovat luiskahtaneet pois työväenpuolueiden rukkasista ja miksi. Niidenhän pitäisi oikeastaan olla aivan sen ytimessä, mutta kuitenkin nyt käydään kovaa kamppailua vihreiden kanssa mm. näiden käsitteiden haltuun ottamisesta ja toisaalta niiden soveltamisesta luontevaksi osaksi vasemmistolaista politiikkaa.
Päädyin olettamaan, että tämä vaikeus saattaisi olla jäljitettävissä Koijärven kumisaappaisiin. Silloin ammoisella 70-luvulla kun vihreät muuttuivat kansanliikkeestä puolueeksi, he olivat vahvasti yhden asian puolue, joka kampanjoi radikaalillla toiminnalla ja ajatuksilla, sekä ennen kaikkea ympäristöteemalla. Silloiset demarit ja kommunistit veikkaukseni mukaan reagoivat tähän tekemällä pesäeroa risupartaradikaaleihin vahvistamalla duunari-imagoaan. Silloin tämä olikin ihan toimiva strategia ja vihreät joutuivat odottelemaan aikaansa melko pitkään.
Kerran omaksuttu toimintatapa jää helposti selkäytimeen kun se on sinne vailla juntattu. Vaikka sittemmin myös vasemmisto on halunnut ottaa haltuunsa vihreän sävyt ja muutkin värit, on tuo asenne ollut huomattavan hankala pyyhkiä pois. Nyt kun se olisi suorastaan välttämätöntä, se on jo siirtynyt myös äänestäjien alitajuntaan. Uskottavaan muutokseen tarvitaan siis muutakin kuin julkilausumia ja uusia ohjelmalinjauksia.
Mielestäni tuo asenne kuitenkin voidaan muuttaa niin puolueissa kuin äänestäjissäkin, mutta se vaatii paljon määrätietoista työskentelyä. Ja ne ohjelmatkin pitää päivittää. Kommareilla siihen on nyt hyvä sauma kun takarajaksi on asetettu seuraava edustajakokous keväällä 2019. Omalta osaltani aionkin ryhtyä toimeen jo tänä syksynä.
Kyllä se tästä iloksi muuttuu. Marx kun edelleen on ihan pätevä äijä avaamaan sitä, miksi luonnon ja ihmisen etu jää aina kapitalismissa jalkoihin, eikä sen korjaamiseen riitä kepeä konsumerismi.
Koijärven silloisia tunnelmia näkee mm. tästä Ylen elävän arkiston linkistä
Ympäristöliikkeen sijoittaminen sinänsä osaksi vasemmistoa on uusvasemmistolainen idea. Uusvasemmisto (tämän tietänet) syntyi 1960-luvulla erotukseksi vanhasta vasemmistosta, joka oli ensisijaisesti luokkakantainen eikä moraalinen. 1970- ja vielä 1980-luvullakin Suomessa SKDL:ää lähellä olevat piirit edustivat nimenomaan vanhaa vasemmistoa. Uusvasemmistolaiset menivät SDP:hen, koska SKDL/SKP oli niille liian vasemmalla; sen lisäksi vasemmistohegemonian haihduttua (noin vuodesta 1977 alkaen) nouseva vihreys alkoi houkutella, koska se oli radikalismia ilman vasemmistoleimaa.
VastaaPoistaYmpäristöliikkeen (tai vihreän liikkeen) ei siis sinänsä tarvitse sisältyä vasemmistoon, mikäli vasemmistoa tarkastellaan klassisen ("vanhan") vasemmiston eikä uusvasemmiston merkityksessä. Se, mikä Suomesta jäi puuttumaan (mikä tässä nyt on ongelman ydin), on _vasemmistolainen ympäristöliike_. Esko-Juhani Tennilät ja kumppanit yrittivät aluksi, mutta Koijärven aktiiveista tuli niin leimallinen ympäristöliikkeen ydin, että vasemmistossa tehtiin jossain vaiheessa arviointivirhe: profiloiduttiin yksipuoliseksi duunariliikkeeksi, kun olisi pitänyt olla perustamassa omia ympäristöjärjestöjä ja -jaostoja. 1990-luvulla uusvasemmisto otti lopulta vallan ja yritti korjata tilannetta kääntämällä asetelman ylösalaisin: vasemmisto rupesi ympäristö-, rauhan-, ihmisoikeus- ja identiteettiliikkeeksi ilman yksiselitteistä luokkaperustaa.
Hienoa! Olet varmaan ensimmäinen tekstiä eri paikoissa kommentoinut, joka ymmärsi täsmälleen, mistä puhun. Ehkä pitää myös täsmentää omaa ilmaisua, mutta toisaalta tuntuu, ettei tämä sinänsä melko ilmeinen asia ole juolahtanut kovin monelle edes mieleen.
VastaaPoistaMinusta marxilaisessa vasemmistossa ongelmana on usein se, että otetaan Marxin teoria ikään kuin "yhteiskunnallisena kaikenteoriana", jolloin ajatellaan, että se käsittää kaiken. Mikä toisaalta onkin totta, kapitalismi tunkeutuu yhteiskunnassamme kaikkialle ja vaikuttaa ihmisten välisiin suhteisiin ja luotokäsitykseen. Tämänhän Marx hyvin kuvaa.
Se mitä on vaikeampaa käsitellä, on se, että jotta näihin vaikutuksiin voidaan ihan todella pureutua ja vaikuttaa, se vaatii ison kokonaisuuden purkamista pienempiin palasiin. Tällöin käsitellään edelleen samaa kapitalismin ongelmaa, mutta siihen tartutaan feminismistä, ympäristöstä tai vaikkapa eläinoikeuksien näkökulmasta.
Vasemmisto voisi olla tässä tosi hyvä, koska marxilaisuudesta käsin voi tulkita monia sellaisia kehityskulkuja, joita muuten ei ole helppo hahmottaa. Perinteiset marxilaiset nousevat tässä vastarintaan, koska heidän mielestään vaarannetaan työväen yhtenäisyys, mikäli nähdään sen monimuotoisuus. Minusta siinä käy juuri päin vastoin.
Tennilä kylläkin kannatti niin ydinvoimaloita - kuten koko muukin vasemmisto aina 90-luvulle asti - kuin vaikkapa Lapin jokien valjastamista, esim. Ounasjoen. Hän käänsi sitten kelkkansa, oli mukana Ounasjoki-soudussa ja kirjoitti kirjankin Tätä koskea ei kahlita, unohtaen pikkuisen, että oli aiemmin ollut kahlitsemisen kannattaja. Taannoin mies kannatti Jäämeren rataa, koska Arktiksen öljyvarojen hyödyntäminen "luo työpaikkoja" (ja hävittää joukoittain olevia työpaikkoja). Työllisyysargumentti ja talouskasvun kannattaminen on lujassa koko vasemmistossa, vähissä on todelliset toimet työn uudelleenjaon ja uudenlaisen työkäsityksen (esim. hoiva laajasti käsitettynä, luovien alojen koulutus- ja ohjaustyöt) suunnalla. En halua sen kummemmin nostaa Tennilää tikun nokkaan, sama ajattelu vallinnee etenkin ay-vasemmistossa laidasta laitaan.
VastaaPoistaVihreisiin siirtyi tosi paljon entisiä SOLlilaisia, siis taistolaisia, mutta myös kd-opiskelijaliikkeen, liberaalien ja jopa kokoomuksen opiskelijoita. Ympäristökysymykset olivat yksi merkittävä näkökulma, 70-80-luvulla vasemmistossa vallitsi vankka usko inssien tietotaitoon ympäristöongelmien ratkaisemisessa - vaikka todellisuus kertoi ja kertoo päinvastaisesta.
Yksi vihreiden alkuajan vahvuus oli politiikkakäsityksen kyseenalaistaminen. Jyväskylässä ainakin he kritisoivat myös vasemmistoa siitä, että kansaa pidettiin politiikan objektina (jota onnellistutetaan etujoukon kaavailemin tavoin), ei subjektina, ja koko politiikan harjoittaminen oli byrokraattista. SOLhan oli minusta silloin vajonnut syvälle Komsomolilta kopioituun pompöösiin ja tyhjään liturgiaan ja rituaaleihin, ja maksoi niistä hengellään. Liittokokouksissa pidettiin tyhjänpäiväisiä, ennalta tilattuja puheenvuoroja, joista etsittiin avainsanoja (joukot, kansa, marxismi-leninismi, Neuvostoliitto, imperialismi, työväenluokka...), 10-henkiset puheenjohtajisto ja sihteeristö pönöttivät sinipaidoissaan näyttämöllä kuten neukkulan puoluekokouksissa jne. Oli se käsittämättömän hölmöä! Ei siinä paljon ruohonjuuritason aloitteet kukoistaneet.
Politiikalle, jossa ns. kansa (jäsenistö ja kannattajat) on vakavasti otettu subjekti eikä mitään mainoksenjakajia, arvanmyyjiä ym. ohjailtavaa karjaa, oli aito tilaus. Aluksi vihreät edustikin sitä. Siitä he ovat nyt etääntyneet hyvin kauas.